Kuka minä olen?

Olen itse kulkenut pitkän matkan tutustuen ensin omaan varjooni ja sitä kautta olen vapautunut traumoistani. 

Nuoruudessani olin vahvasti samaistunut egoni luomaan vääristyneeseen identiteettiin, joka sai minut hakemaan hyväksyntää ja rakkautta itseni ulkopuolelta sekä pienentämään itseäni. Olin alkoholistiperheen lapsena identifioitunut uskomuksiin, että en ole riittävä, vaan minun piti todistaa olevani jotain parempaa. Tämä ajoi minut jatkuvaan täydellisyyden tavoitteluun aiheuttaen kuitenkin sisäistä tyytymättömyyttä itseeni. Häpesin herkkyyttäni ja pakenin sisäistä tyhjyyden tunnetta lukuisten roolien taakse turruttamalla itseäni ruualla, alkoholilla sekä hoitamalla muiden ihmisten asioita. Vähitellen minulle kertyi 30 kg ylipainoa, joka lisäsi itseinhoani entisestään.

Ensimmäinen pysähdys – uupumus ja herääminen itseni äärelle

Yritin epätoivoisesti korjata itseäni, kunnes vuonna 2002 uuvuin ja jäin pois työstäni sairaanhoitajana. Uupumus pysäytti minut ensimmäistä kertaa elämässäni miettimään omaa elämääni, arvojani ja sitä kuka oikeasti olen. Toivuttuani työuupumuksesta siirryin mielenterveys- ja päihdepuolelle töihin, koska olin pettynyt somaattisen puolen tapaan hoitaa ihmisiä usein vain diagnooseina ilman aitoa ja yksilöllistä kohtaamista. 

Petyin myöhemmin myös mielenterveys- ja päihdepuolen tapaan hoitaa asiakkaita liian kaavamaisesti ja lähdin opiskelemaan psykoterapeutiksi työni ohessa. Samoihin aikoihin aloitin myös tavoitteellisen juoksuharrastuksen. Hurahdin juoksuun totaalisesti juosten lukuisia maratoneja, kunnes kehoni alkoi reistailemaan. Lopulta takareiden jänteiden katkettua eräällä juoksulenkillä jouduin jättämään juoksun pois pidemmäksi aikaa elämässäni. 

Toinen pysähdys – kehon viisauden äärelle

Fyysinen loukkaantuminen sekä pitkä kuntoutuminen pysäytti minut toisen kerran kunnolla ja tajusin kuinka juoksemisen avulla olin paennun itseäni sekä varjoani. Tämä pysähtyminen sai minut tunnistamaan kuinka olin vihannut ja rääkännyt kehoani vaatien sitä toimimaan moitteettomasti ilman, että osasin kuunnella sen viestejä väsymyksestä ja levon tarpeesta. 

Yhteys kehooni oli ollut lapsuudesta asti poikki, jonka vuoksi en kyennyt kuuntelemaan sen viestejä ennen kuin kehoni teki fyysisen stopin pakottaen minut pysähtymään. Tämä pysähtyminen auttoi minua opettelemaan olemaan armollisempi itseäni kohtaan sekä arvostamaan kehoani paremmin. Jatkoin kuntoutuksen jälkeen juoksemista uudella tavalla opetellen kuuntelemaan kehoni tarpeita.

Vuonna 2007 valmistuin psykoterapeutiksi ja päätin ottaa riskin alkaa yksityisyrittäjäksi. Luokseni alkoi hakeutumaan asiakkaita, jotka kärsivät masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Aistin, kuinka he kaipasivat aitoa yheyttä ja tarvetta tulla nähdyiksi ja ymmärretyiksi sekä kuinka heillä oli samanlaisia pelkoja ja uskomuksia kuin itsellänikin oli ollut. Jossain vaiheessa aloin tunnistamaan, kuinka pelkkä keskusteluterapia ei auttanut riittävästi asiakkaitani ja päädyin opiskelemaan useita erilaisia kehollisia hoitomuotoja työni ohessa. Opin tunnistamaan autonomisen hermoston vaikutuksen vireystiloihin, koettuun stressiin ja kuinka keho kantaa menneisyyttä mukanaan. Opin tapaamisissa myös kuuntelemaan muutakin kuin ääneen lausuttuja sanoja. Aloin aistimaan hiljaisia, sanattomia viestejä ja tunnelmia, jotka välittyivät ympärillä väreilevästä energiasta välillämme. 

Käymäni koulutukset ja oma henkinen kasvuni mahdollistivat työssäni syvempiä ja aidompia kohtaamisia uskaltaessani olla enemmän oma itseni ilman psykoterapeutin ammattiroolia. Opin ymmärtämään, että lapsuuden traumaattisen stressin korjaavat tekijät löytyvät itsestäni, kun opin kuuntelemaan kehoani ja sen viestejä sekä pysähtymään itseni äärelle säännöllisesti. Tämä mahdollisti tietoisen läsnäolon ja kyvyn käyttää persoonaani sekä kehoani ikään kuin työkaluna asiakkaideni parissa. 

Kolmas pysähdys – vakava sairastuminen, kontrollista luopuminen ja syvempi luottamus elämään

Kun psyykkiset lapsuuden haavani eheytyivät, alkoi minussa avautumaan henkisyyden kaipuu johonkin syvempään yhteyteen. Olin aina uskonut, että maailmassa on paljon sellaista, jota ei voi tieteellisesti tai järjellä selittää. Olin myös kokenut, ettei mikään uskonto ole sitä mihin haluaisin sitoutua. Olin saanut ajoittain henkisiä kokemuksia jostakin suuremmasta jo nuorempana, mutta egomieleni kyseenalaisti ne mielikuvituksen tuotteeksi. Vasta, kun minut pysäytettiin totaalisesti kolmannen kerran sairastuttuani nielusyöpään vuonna 2018, aloin enemmän luottamaan sisäiseen intuitiooni ja selväaisteihini. Syöpä uusiutui seuraavana vuonna entistä pahempana ja minulle tehtiin nieluun siirränäinen reiden lihaksesta. Jouduin olemaan vaikeiden komplikaatioiden vuoksi sairaalassa 7 vkoa, jona aikana opettelin uudelleen syömisen, puhumisen ja nielemisen taitoja. 

Pysähdysten polku henkiseen heräämiseen

Sairaalassaolo oli henkisesti hyvin rankkaa ja minulle entuudestaan tutut, automaattiset selviytymismekanismini kytkeytyivät päälle lamaannuttaen minut lähes toimintakyvyttömäksi uhriksi.  Makasin aamusta iltaan apaattisena ja kivuliaana vuoteessani kuin zombina, odottaen vain sitä, että tulisi yö ja saisin nukkua. Fyysiset kivut ja jatkuva nälän tunne ollessani letkuruokinnassa pitivät minua kuitenkin valveilla suurimman osan vuorokautta. Olin usein epätoivon vallassa peläten kuinka ikinä kykenen selviämään tästä takaisin elämääni. Pahimpina hetkinä tunsin syvää toivottomuutta ja yksinäisyyttä, vaikka minulla olivat läheiset tukenani joka päivä. Nämä vaikeat ajat pakottivat minut kohtaamaan itseäni entistä syvemmältä sekä katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Kohtasin tyhjyyden sisälläni ja löysin itsestäni voimakkaan halun elää ja rohkeuden antautua sille, että en voi hallita tätä elämää. Ymmärsin myös, kuinka vain minä itse voin vaikuttaa siihen miten asennoidun kaikkeen kokemaani kärsimykseen. 

Minussa nousi voimakas tahtotila saada oman elämäni takaisin. Otin sairaalassa tavoitteeksi itselleni ikään kuin elämäni metaforana edustamaan maratonin; kuinka vielä joku päivä juoksisin voittajana maratonilla maaliin kuntouduttuani syövästä. Juoksu oli jo ennen sairastumistani opettanut minulle hyvin paljon itsestäni; kuinka olin aiemmin väärällä tavalla asennoitunut juoksemisen tuomiin vastoinkäymisiin piiskatessani itseäni vain jatkamaan vaikka kehoni yritti kertoa minulle jotain muuta. Juoksu opetti myös sen minulle, että pystyn onnistumaan tavoitteissani, jos vain teen pitkäjänteisesti töitä niiden eteen. Tämä metafora mielikuvasta juosta joku päivä vielä maraton auttoi minua sairaalassa kuntoutumisen alkuun ja etenemään askel askeleelta kohti tavoitettani. Suurin päätös itselleni oli kuitenkin se, kun päätin lopettaa uhrina itsesäälissä ja kärsimyksessä rypemisen sekä ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistani ja terveydestäni. Lopulta sinnikkään harjoittelun ja vastoinkäymisten jälkeen vuonna 2024 juoksin kaksi maratonia onnistuneesti maaliin asti ja koin olevani voittaja.

Sairastumiseni syöpään ja siitä kuntoutuminen takaisin elämään on ollut elämäni voimaannuttavin kokemus, sillä se on opettanut minulle sen mikä tässä elämässä on itselleni tärkeintä ja arvokkainta. Minulle merkityksellisintä on elää rakkaudesta eikä pelosta käsin sekä uskaltaa heittäytyä elämän kannateltavaksi ilman jatkuvaa kontrollin tarvetta. Olen myös kokenut henkisen heräämisen arvojeni syventymisen myötä sekä kutsumuksen palvella muita pyrkimällä olemaan ihmisenä rehellinen, aito ja nöyrä.

Toipumiseni jälkeen elämäni on ollut ulkoisesti aivan tavallista, mutta oma suhtautumiseni siihen on erinlaista. Sisäisesti koen enimmäkseen rauhaa ja kiitollisuutta kaikesta mitä saan kokea arjessani. Rakkauden, myötätunnon ja ilon tunteet heräävät sisälläni entistä herkemmin tuntuen ajoittain jopa pakahduttavilta. Koen edelleen myös fyysisiä kipuja ja väsymystä johtuen syöpähoitojen jälkeensä jättämistä kroonisista haittavaikutuksista. Niiden kanssa voin kuitenkin elää sovussa, kunhan muistan kuunnella kehoni tarpeita herkällä korvalla ja olla itselleni myötätuntoinen. 

Syöpähoitojen haittavaikutusten vuoksi olen sairaseläkkeellä, mutta syvä halu ja kutsumus auttaa muita ihmisiä omalla polulaan on saanut minua jatkamaan työtäni osa-aikaisena. Teen töitä nykyään 2-3 päivää viikossa ja pidän pitkän kesä- ja talviloman vuosittain, jotta en kuormitu liikaa ja palaudun kunnolla.

Lisää koulutustaustastani löydät CV -osiosta.